Arvet kertovat eletystä elämästä

Erään nuoren blogi sai minut muistamaan erään tapauksen, josta en ole monellekaan kertonut. En itse asiassa tiedä, olenko kertonut tätä kellekään. Tämä oli ehkä käännekohtani narsistin suhteen, tajusin miten paljon häntä vihaan, miten paljon vihasin itseäni ja tilannettani.

Kaikki alkoi riidasta, totta kai. Ehkä syynä oli taas raha, en muista. Riita sai taas hurjat mittasuhteet, narsisti rikkoi astioita ja jäljellä olevia ehjiä huonekaluja. Ivallista tässä on se, että riidan aikana puitiin myös mahdollisuutta siitä, että narsisti menisi terapiaan.Hän oli itse sitä mieltä, että voisi hyötyä terapiasta kun rakasti minua niin paljon, että oli siihen myöntyväinen. Tämän tunnustuksen hän teki riepotellessaan minua ja paiskoen lautasia lattiaan.

Riita päättyi siihen, että narsisti soitti läheiselleni ilmoittaakseen suostuvansa terapiaan. Itkin keittiössä pöydällä istuen jaloissani astioiden sirpaleita ja kuulin puhelun tuuletusikkunan kautta. Hän valehteli silmät ja korvat täyteen! Hän oikein puhdisti sädekehäänsä, sanoi tietävänsä tehneensä väärin ja välittävänsä minusta niin paljon että oli valmis muuttumaan. Taisi jopa itkua vääntää. Ja muutama minuutti sitten oli haukkunut minut huoraksi, uhannut itsemurhalla ja rikkonut kotiamme vähän lisää.

Vaikka olin tiennyt mikä hän on, psykopaatti, sairas ihminen, silloin se kolahti. Siihen asti olin jaksanut valehdella itselleni rakastavani häntä. Ehkä minun oli helpompi kestää sitä eloa niin, kun olin rakastavani häntä, minun ei tarvinnut kohdata sitä musertavaa epätoivoa. Olin liian väsynyt ja voimaton jättääkseni hänet. Hän oli saanut minut nuoraansa, enkä nähnyt yksinkertaisesti mitään pakotietä. Olin kokeillut normaalit jättämiset, ne eivät olleet päättyneet nätisti. Mutta silloin tajusin tilanteeni ja myönsin itselleni vihaavani. Ja se oli puhdasta vihaa. Minulla oli niin huono olla, että en tiennyt mitä tehdä. Jostain syystä poimin lasinsirun lattialta, etsin siitä sopivan reunan ja painoin sen käsivarteeni. En onneksi saanut aikaiseksi kuin pienen nirhauman, mutta tunsin itseni senkin vuoksi epäonnistuneeksi kun en saanut itsestäni edes verta irti.

Tämän tapauksen jälkeen meni ehkä muutama kuukausi kunnes "pakenin". Narsisti ei mennyt terapiaan. Hänellä oli hyvä tekosyy olla menemättä ja seuraavalla kerralla olin tyhmä huora kun siitä edes muistutin.

Se oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta kun tietoisesti yritin satuttaa itseäni. Sitä ennen en millään ymmärtänyt viilteleviä ihmisiä. Pidin heitä säälittävinä ja huomionhakuisina. En pidä enää. En pitänyt itseäni ikinä viiltelevänä ihmisenä, mutta niin vain kävi. Kun henkinen paha olo ylitti tietyn kynnyksen, eikä apua tuntunut löytyvän mistään, se oli pakoreitti. Missään tapauksessa en kannusta siihen, ikinä ei pitäisi itseään vahingoittaa. Apua pitäisi hakea jo paljon aikaisemmin kun tilanne pääsee siihen pisteeseen.

Nyt aina kun näen viillellyn käsivarren, luen blogeja, kuuntelen ihmisten kertomuksia siitä, muistan sen oman oloni. Muistan vihan, pelon ja epätoivon, jota ehkä himpun verran helpotti fyysinen kipu. Sillä hetkellä säikähdin. Tajusin, että jos en kohta pääse tästä tilanteesta, en tiedä mihin se johtaisi. Nyt tästä muistuttaa enää pieni hentoinen arpi, jota pitää etsimällä etsiä.  Se tuntuu nyt kaukaiselta muistolta, mutta tiedän että se muutti minua.

Mietteitä

Aika on taas hujahtanut. On ollut niin paljon kaikkea muuta, että en ole ajatellut entistä suhdettani miltei laisinkaan. Silti se tulee aina olemaan osa minua, toisaalta negatiivisena ja toisaalta positiivisena asiana. Suhde teki minusta vahvan ihmisen, minulle on monesti sanottu, että olen vanhemman ja kypsemmän oloinen kuin monet ikäiseni. Voi olla tottakin, minusta tuntuu että vanhenin puolentoista vuoden aikana kymmenen vuotta.

Olin miten kypsä tahansa, joskus tuntuu että käyttäydyn kuin lapsi. Tai sitten toimin niin kuin kaikki muutkin naiset, en vain ole osoittanut sitä aiemmin parisuhteessa :) Kiukkuan, mökötän, vaadin ja velvoitan. Tämä puoli on uutta minulle, en olisi voinut kuvitella suuttuvani helposti ja antavani sen näkyä narsistin kanssa! Minusta tuntuu, että nyt kun olen totutellut näyttämään tunteitani, ne läikkyvät yli. Kaikki se, mitä olen pitänyt sisälläni, purkautuu nyt yhteen ihmiseen. Ja se tuntuu pahalta. En ole ikinä kokenut itseäni vaikeaksi naiseksi, mutta käsitys itsestäni on muuttumassa. Ihan kuin vasta nyt uskaltaisin olla oma itseni.

Älkää käsittäkö väärin, en ole mököttänyt tätä puolta vuotta putkeen. Vaikka mieheni on kärsivällisyyden tyyssija, ei hänkään ei olisi jaksanut sitä. Nyt olen vain ollut niin väsynyt ja stressaantunut koulun suhteen, niin kaikki kärjistyy. On niin paljon kaikkea, että välillä tuntuisi paremmalta olla ihan itsestään, vastata vain itselleen. Olen aina halunnut tehdä niin kuin minulta oletetaan. Ihailen ihmisiä, jotka ilmoittavat esim. jättävänsä harjoittelujakson väliin pitääkseen lomaa tai tehdäkseen jotain muuta, jättävät koulun kesken lähteäkseen Intiaan tai irtisanoutuvat työstään ryhtyäkseen vapaa-ottelijoiksi. Tai jotain. Pidän alastani ja odotan innolla valmistumista ja työllistymistä. Se on vaan tämä opiskelu mikä väsyttää.

Jokainen ihminen kertoo varmasti päivittäin valkoisia valheita. Syitä on varmasti yhtä monia kuin valehtijoitakin. Voisin kertoa ummet ja lammet narsistin valehtelusta, mutta tässä yhtenä päivänä tajusin, miten se on tarttunut minuunkin. Tosin, valheeni eivät ole lähelläkään narsistin tasoa, mutta pieniä valkoisia valheita päästelen suustani aivan huomaamatta. Suurin osa sellaisia, ettei pätevää syytä edes ole.

Varmasti olen kertonut valkoisia valheita ennen narsistiakin, mutta hänen kanssa eläessäni valheet kuuluivat normaaliin kanssakäymiseen. Hän valehteli minulle, minä valehtelin hänelle, me molemmat valehtelimme läheisillemme. Suojelin itseäni valehtelemalla. Oli helpompaa valehdella asiasta kuin sanoa totuus tietäen narsistin raivostuvan asiasta. Oli helpompaa valehdella läheisille, kuin nähdä heidän kärsimyksensä ja voimattomuutensa, jos olisin kertonut miten paha minun oli olla. Mutta he kyllä tiesivät. Eivät koko totuutta, mutta surkea olomuotoni ja muuttunut luonteeni kertoivat kyllä omaa kieltään.

Valehtelu aiheutti minulle huonon omatunnon. Narsistilta se kävi kuin luonnostaan ja hän ei ymmärtänyt, miksi valehtelu oli minulle vaikeaa. Hän pakottikin minut joskus valehtelemaan perheelleni saadakseen haluamansa. Ei häntä kiinnostanut tuntuiko se minusta pahalta. Ilmeisesti nämä kokemukset ovat nostaneet valehtelemisen kipukynnystä. Mieheni huomautti yhtenä päivänä valkoisesta valheesta, jota olin kehittelemässä, koska en halunnut pahoittaa ystäväni mieltä. Totuuden kertominen olisi ollut täysin hyväksyttävää, mutta jostain syystä en uskaltanut kertoa täyttä totuutta, vaan "pehmensin" sitä hiukan totuutta vääristämällä. Mieheni ei ymmärtänyt miksi. En ymmärtänyt minäkään heti, mutta asia jäi vaivaamaan.

Jollain tapaa pelkään vieläkin ihmisten reaktioita, jos muutan suunnitelmia, teen jotain toisin kuin on sovittu tai voin toiminnallani tuottaa heille pettymyksen. Vieläkin keksin valheita, jotta tapahtuma ei olisi täysin syytäni, jotta välttäisin epätoivotun reaktion. Ei minun enää tarvitse niin tehdä. Saan tehdä omat valintani ilman pelkoa siitä, että narsisti hajottaa huonekaluja tai uhkaa itsemurhalla. Kun saisin vielä tämän ajattelumallin iskostettua päähäni!

Aika kuluu ja kesä on jo kohta puolessa. Kirjoittelu on taas ollut tauolla, syynä ehkä kiire ja se, että en ole pyöritellyt menneitä asioita mielessäni. Merkki ajan parantavasta vaikutuksesta, vaikka silloin tällöin jokin asia kolahtaa vanhaan arpeen tai muistuttaa narsistin tekosista.
Jostain syystä tällä viikolla olen taas muistellut menneitä, sitten tajusin että "vapautumiseni" vuosipäivä on kohta. Ilmankos. Meillä oli muutaman vuoden ajan tapana pitää juhlat aina tähän aikaan eroni kunniaksi. Pikku hiljaa saadessani elämäni taas raiteita kohti, tämä perinne jäi. Nyt, ollessani nykyisen kihlattuni kanssa yhdessä, ehkä erojuhlat ei ole niin hyvä idea. En usko, että hänellä on mitään sitä vastaan, mahdollistihan eroni meidän suhteemme. Itse haluan kuitenkin pitää entisen suhteeni niin kaukana nykyelämästäni kuin mahdollista.
Silti, taidan merkkipäivän kunniaksi juhlistaa sitä jotenkin. Ehkäpä teen kaikkea sitä mitä en silloin voinut. Menen shoppailemaan ja käytän itse ansaitsemaani rahaa. Pidän hauskaa ystävieni kanssa ilman puhelinrallia ja syyllistämistä. Lähden kaupungille ilman kalvavaa pelkoa, mitä on vastassa kun tulen kotiin; raivopää vai itkevä marttyyri. Syön, juon ja teen mitä haluan ilman selitysvelvollisuutta ja syytöksiä pettämisestä! Kyllä, näistä on erojuhlapäivä tehty!

"Tiina on niin onnellinen, hän menee naimisiin"

Erään sukulaisen lähestyvät häät ovat saaneet miettimään omaa kihlautumistani. Itse asiassa olen ollut kihloissa kahdesti, narsistin kanssa solmituista "kihloista" en ole maininnut kellekään. Suostumiseni oli pitkän kiristyksen/syyllistämisen/uhkaamisen tulos, yksityiskohtia en enää edes muista. Tai halua muistaa.

Narsisti oli kovaa vauhtia menossa salaa maistraattiin suostumiseni jälkeen, koska varmasti tiesi sekä minun että läheisteni kielteisen kannan asiaan. Onneksi onnistuin vetkuttelemaan ties millä tekosyyllä naimisiin menoa eroamiseen asti, joten säästyin edes siltä. Ei sitä pienenä tyttönä hääleikeissään tiennyt, että 19-vuotiaana pelkää kuollakseen joutuvansa naimisiin, ja suostuessasi kihlautumiseen olet mustelmilla ja itket rikottujen huonekalujen keskellä.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, menin avomieheni kanssa kihloihin jokin aika sitten. Vaikka mieheni on narsistin täydellinen vastakohta ja haluan kovasti mennä hänen kanssaan naimisiin, tuo kysymys aiheutti paniikin. Aiheutin selvästi miehelleni pettymyksen reaktiollani hänen romanttisesti esittämäänsä kysymykseen, vaikkakin hän sen hyvin peitti. Suostuin kyllä kihlaukseen, mutta meni pitkään ennen kuin osasin iloita asiasta. Kertoessani läheisillemme kihlauksesta, en aluksi ymmärtänyt, miksi he olivat niin innoissaan ja onnellisia uutisistamme. Minusta kihlaus oli vain mieheni rasittava hömpötys, jota olin halunnut kartella niin pitkään kuin mahdollista. Tämän myöntäminen tuntui kauhealta. Olen aina ajatellut olevani romanttinen ihminen, mutta tajusin, että se olikin vanha minä. Se ruusunpunainen unelma romantiikasta ja rakkaudesta revittiin silmieni edessä moneen otteeseen riekaileiksi.

Nykyään osaan jo iloita kihlauksesta, vaikkakin olen lykännyt häiden suunnittelun ja toteuttamisen pitkän ajan päähän.Yritän kursia itseäni ja romanttista ajatusmaailmaa takaisin kasaan, mutta pahoin pelkään pelin olevan jo menetetty. Tiesin suomujen tippuvan silmiltä aikuistuessa, mutta ihan tätä en odottanut. Olen kateellinen naisille, jotka hössöttävät prinsessahäitään ja pitävät onnellisia loppuja mahdollisina. Täytyy nyt vain keskittyä opettelemaan rakastamista ja rakastamisen kohteena oloa ilman pelkoa tulevasta. Ehkä sitten joskus voin kävellä alttarille ja hymyillä aidosti, tuntea itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi.  

Paholainen peilissä

Kirjoittaminen ja asioiden purku jäivät joksikin aikaa, ehkä ajan puutteen takia. Elämä kaahaa eteenpäin, ja mukana pitää pysytellä. Nykyinen parisuhteeni on vakaa ja onnellinen. Nyt uskallan sanoa olevani onnellinen, toki pelkään vieläkin olla liian onnellinen, koska olen saanut pettyä niin monesti. Pesunkestävänä pessimistinä yritän aina kaivella jonkun negatiivisen asian, jottei tunnu niin pahalta kun kaikki leviää käsiin.

Pitkään aikaan en muistanut edellistä suhdettani olevankaan, parin päivän aikana menneisyys on kuitenkin taas lävähtänyt naamaan kuin märkä lapanen. Vanhoja tositteita, valokuvia ja viimeisimpänä törmääminen sosiaalisessa mediassa tuttuun nimeen. Kylmä hiki kohosi otsalle kun tajusin hänen olevan "iskuetäisyydellä", hänellä oli taas mahdollisuus vakoilla elämääni ja läheisempiäni. Totta kai, narsistin exänä, olen visusti salannut kaikki osoitteeni, puhelinnumeroni ja internetprofiilini, heti sen jälkeen kun uskalsin sellaisen edes tehdä. Silti minua ahdisti suunnattomasti tajuta, että hän näkee edes kuvani. Mitään muita tietoja hän ei pysty näkemään.

Nykyaikana ihminen on hyvin haavoittuvainen median takia. Osoite- ja puhelintiedot ovat haettavissa vaivaisella tekstiviestillä. Jos joku haluaa ottaa sinuun yhteyttä, se on helppoa. Nykyään saat tehdä enemmän töitä pitääksesi tietosi salaisina, saati että saisit olla rauhassa halutessasi. Erosta on vuosia, mutta vieläkin jostain syystä pelkään sitä, että narsisti seisoo joku päivä ovemme takana, osoite kaivettuna enirosta.

En ole enää hänen tunnekoukussaan, joten hänen ei pitäisi voida vaikuttaa minuun samoin kuin ennen. Silti ajatus hänen kohtaamisestaan on kestämätön, ennemmin juoksisin karkuun. Olen vieläkin vihainen, ehkä tempaisisin häntä nokkaan. Tai alkaisin itkemään, tai olisin tunteeton kivikasvo. En tiedä. Ehkä oma reaktioni pelottaa minua enemmän kuin hänen käyttäytymisensä. Hän on mielessäni pahan ruumiillistuma, kiero ja kaikkivoipa. Oikeasti hän on säälittävä ja sairas mies, joka ei ole saanut rakkautta äidiltään. Naurettavaa, millaiseksi pelko voi kasvaa, kun sitä ei kohtaa. Olen lykännyt asian käsittelyä kauan, ollut hiljaa liian kauan. Ehkä jouduin narsistin verkkoon, koska olen tyytynyt aina kohtalooni, en ole havitellut liikoja, vaan ottanut asiat niin kuin ne ovat, niin kuin "ansaitsen". Jos mitään muuta positiivista en oppinut, niin ainakin sen, että kyllä minä perkele olen onneni ansainnut!

Vanhat kaavat

Narsistin jälkeen uusi parisuhde on haastava. Senkin jälkeen, kun on vakuuttunut uuden kumppanin vaarattomuudesta, nousee narsistista johtuvia ongelmia. Minä en enää osaa näyttää vilpittömästi tunteitani, en rakkautta enkä vihaa. Totuin tukahduttamaan ne aidot tunteet, koska niiden esiintuomisesta ei ikinä seurannut hyvää. Nyt automaattisesti jatkan vanhan kaavan mukaan.

On erittäin turhauttavaa, kun on esimerkiksi erittäin ärtynyt jostain, mutta ei millään saa kumppanilleen sanottua miksi. Syyn sanominen vihaisuudelle on oikeasti fyysisten ponnistelujen takana, eikä se läheskään aina onnistu. Kihlatulle on vaikea selittää tätä "lukkoa", koska hän ei ikinä ole seurustellut tai edes tuntenut narsistia. Parhaansa mukaan hän yrittää ymmärtää, mutta on selvästi välillä turhautunut.

En ymmärrä välillä itseäni ja reaktioitani. Jotkut osaan yhdistää pms-oireisiin, jotkut kihlatun (oikeasti ärsyttäviin) tekoihin ja jotkut juontavat juurensa narsistiin. Toisaalta olen myös nykyään yliherkkä kaikelle kritiikille. Oli se sitten humoristinen huomautus ulkonäöstäni, ruuanlaitosta tai vaikka iltamenoista. Suutun, vaikka välttämättä ei olisi aihetta, koska narsisti on aiemmin moittinut minua samoista asioista, mutta vähän eri tavalla. Syytä en tietenkään saa sanottua kihlatulleni, vaan ennemmin haudon asioita itsekseni monta tuntia ja lopulta asia painetaan villaisella siihen enempiä puuttumatta.

Pelkään, että jonakin päivänä tämä suhde kaatuu kaikkiin näihin käsittelemättömiin (minun) ongelmiini. Että jonakin päivänä  ei vain enää jakseta taistella minun menneisyyteni monstereita vastaan.