"Tiina on niin onnellinen, hän menee naimisiin"

Erään sukulaisen lähestyvät häät ovat saaneet miettimään omaa kihlautumistani. Itse asiassa olen ollut kihloissa kahdesti, narsistin kanssa solmituista "kihloista" en ole maininnut kellekään. Suostumiseni oli pitkän kiristyksen/syyllistämisen/uhkaamisen tulos, yksityiskohtia en enää edes muista. Tai halua muistaa.

Narsisti oli kovaa vauhtia menossa salaa maistraattiin suostumiseni jälkeen, koska varmasti tiesi sekä minun että läheisteni kielteisen kannan asiaan. Onneksi onnistuin vetkuttelemaan ties millä tekosyyllä naimisiin menoa eroamiseen asti, joten säästyin edes siltä. Ei sitä pienenä tyttönä hääleikeissään tiennyt, että 19-vuotiaana pelkää kuollakseen joutuvansa naimisiin, ja suostuessasi kihlautumiseen olet mustelmilla ja itket rikottujen huonekalujen keskellä.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, menin avomieheni kanssa kihloihin jokin aika sitten. Vaikka mieheni on narsistin täydellinen vastakohta ja haluan kovasti mennä hänen kanssaan naimisiin, tuo kysymys aiheutti paniikin. Aiheutin selvästi miehelleni pettymyksen reaktiollani hänen romanttisesti esittämäänsä kysymykseen, vaikkakin hän sen hyvin peitti. Suostuin kyllä kihlaukseen, mutta meni pitkään ennen kuin osasin iloita asiasta. Kertoessani läheisillemme kihlauksesta, en aluksi ymmärtänyt, miksi he olivat niin innoissaan ja onnellisia uutisistamme. Minusta kihlaus oli vain mieheni rasittava hömpötys, jota olin halunnut kartella niin pitkään kuin mahdollista. Tämän myöntäminen tuntui kauhealta. Olen aina ajatellut olevani romanttinen ihminen, mutta tajusin, että se olikin vanha minä. Se ruusunpunainen unelma romantiikasta ja rakkaudesta revittiin silmieni edessä moneen otteeseen riekaileiksi.

Nykyään osaan jo iloita kihlauksesta, vaikkakin olen lykännyt häiden suunnittelun ja toteuttamisen pitkän ajan päähän.Yritän kursia itseäni ja romanttista ajatusmaailmaa takaisin kasaan, mutta pahoin pelkään pelin olevan jo menetetty. Tiesin suomujen tippuvan silmiltä aikuistuessa, mutta ihan tätä en odottanut. Olen kateellinen naisille, jotka hössöttävät prinsessahäitään ja pitävät onnellisia loppuja mahdollisina. Täytyy nyt vain keskittyä opettelemaan rakastamista ja rakastamisen kohteena oloa ilman pelkoa tulevasta. Ehkä sitten joskus voin kävellä alttarille ja hymyillä aidosti, tuntea itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi.  

Paholainen peilissä

Kirjoittaminen ja asioiden purku jäivät joksikin aikaa, ehkä ajan puutteen takia. Elämä kaahaa eteenpäin, ja mukana pitää pysytellä. Nykyinen parisuhteeni on vakaa ja onnellinen. Nyt uskallan sanoa olevani onnellinen, toki pelkään vieläkin olla liian onnellinen, koska olen saanut pettyä niin monesti. Pesunkestävänä pessimistinä yritän aina kaivella jonkun negatiivisen asian, jottei tunnu niin pahalta kun kaikki leviää käsiin.

Pitkään aikaan en muistanut edellistä suhdettani olevankaan, parin päivän aikana menneisyys on kuitenkin taas lävähtänyt naamaan kuin märkä lapanen. Vanhoja tositteita, valokuvia ja viimeisimpänä törmääminen sosiaalisessa mediassa tuttuun nimeen. Kylmä hiki kohosi otsalle kun tajusin hänen olevan "iskuetäisyydellä", hänellä oli taas mahdollisuus vakoilla elämääni ja läheisempiäni. Totta kai, narsistin exänä, olen visusti salannut kaikki osoitteeni, puhelinnumeroni ja internetprofiilini, heti sen jälkeen kun uskalsin sellaisen edes tehdä. Silti minua ahdisti suunnattomasti tajuta, että hän näkee edes kuvani. Mitään muita tietoja hän ei pysty näkemään.

Nykyaikana ihminen on hyvin haavoittuvainen median takia. Osoite- ja puhelintiedot ovat haettavissa vaivaisella tekstiviestillä. Jos joku haluaa ottaa sinuun yhteyttä, se on helppoa. Nykyään saat tehdä enemmän töitä pitääksesi tietosi salaisina, saati että saisit olla rauhassa halutessasi. Erosta on vuosia, mutta vieläkin jostain syystä pelkään sitä, että narsisti seisoo joku päivä ovemme takana, osoite kaivettuna enirosta.

En ole enää hänen tunnekoukussaan, joten hänen ei pitäisi voida vaikuttaa minuun samoin kuin ennen. Silti ajatus hänen kohtaamisestaan on kestämätön, ennemmin juoksisin karkuun. Olen vieläkin vihainen, ehkä tempaisisin häntä nokkaan. Tai alkaisin itkemään, tai olisin tunteeton kivikasvo. En tiedä. Ehkä oma reaktioni pelottaa minua enemmän kuin hänen käyttäytymisensä. Hän on mielessäni pahan ruumiillistuma, kiero ja kaikkivoipa. Oikeasti hän on säälittävä ja sairas mies, joka ei ole saanut rakkautta äidiltään. Naurettavaa, millaiseksi pelko voi kasvaa, kun sitä ei kohtaa. Olen lykännyt asian käsittelyä kauan, ollut hiljaa liian kauan. Ehkä jouduin narsistin verkkoon, koska olen tyytynyt aina kohtalooni, en ole havitellut liikoja, vaan ottanut asiat niin kuin ne ovat, niin kuin "ansaitsen". Jos mitään muuta positiivista en oppinut, niin ainakin sen, että kyllä minä perkele olen onneni ansainnut!