Kirjoittaminen ja asioiden purku jäivät joksikin aikaa, ehkä ajan puutteen takia. Elämä kaahaa eteenpäin, ja mukana pitää pysytellä. Nykyinen parisuhteeni on vakaa ja onnellinen. Nyt uskallan sanoa olevani onnellinen, toki pelkään vieläkin olla liian onnellinen, koska olen saanut pettyä niin monesti. Pesunkestävänä pessimistinä yritän aina kaivella jonkun negatiivisen asian, jottei tunnu niin pahalta kun kaikki leviää käsiin.
Pitkään aikaan en muistanut edellistä suhdettani olevankaan, parin päivän aikana menneisyys on kuitenkin taas lävähtänyt naamaan kuin märkä lapanen. Vanhoja tositteita, valokuvia ja viimeisimpänä törmääminen sosiaalisessa mediassa tuttuun nimeen. Kylmä hiki kohosi otsalle kun tajusin hänen olevan "iskuetäisyydellä", hänellä oli taas mahdollisuus vakoilla elämääni ja läheisempiäni. Totta kai, narsistin exänä, olen visusti salannut kaikki osoitteeni, puhelinnumeroni ja internetprofiilini, heti sen jälkeen kun uskalsin sellaisen edes tehdä. Silti minua ahdisti suunnattomasti tajuta, että hän näkee edes kuvani. Mitään muita tietoja hän ei pysty näkemään.
Nykyaikana ihminen on hyvin haavoittuvainen median takia. Osoite- ja puhelintiedot ovat haettavissa vaivaisella tekstiviestillä. Jos joku haluaa ottaa sinuun yhteyttä, se on helppoa. Nykyään saat tehdä enemmän töitä pitääksesi tietosi salaisina, saati että saisit olla rauhassa halutessasi. Erosta on vuosia, mutta vieläkin jostain syystä pelkään sitä, että narsisti seisoo joku päivä ovemme takana, osoite kaivettuna enirosta.
En ole enää hänen tunnekoukussaan, joten hänen ei pitäisi voida vaikuttaa minuun samoin kuin ennen. Silti ajatus hänen kohtaamisestaan on kestämätön, ennemmin juoksisin karkuun. Olen vieläkin vihainen, ehkä tempaisisin häntä nokkaan. Tai alkaisin itkemään, tai olisin tunteeton kivikasvo. En tiedä. Ehkä oma reaktioni pelottaa minua enemmän kuin hänen käyttäytymisensä. Hän on mielessäni pahan ruumiillistuma, kiero ja kaikkivoipa. Oikeasti hän on säälittävä ja sairas mies, joka ei ole saanut rakkautta äidiltään. Naurettavaa, millaiseksi pelko voi kasvaa, kun sitä ei kohtaa. Olen lykännyt asian käsittelyä kauan, ollut hiljaa liian kauan. Ehkä jouduin narsistin verkkoon, koska olen tyytynyt aina kohtalooni, en ole havitellut liikoja, vaan ottanut asiat niin kuin ne ovat, niin kuin "ansaitsen". Jos mitään muuta positiivista en oppinut, niin ainakin sen, että kyllä minä perkele olen onneni ansainnut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti