Erään sukulaisen lähestyvät häät ovat saaneet miettimään omaa kihlautumistani. Itse asiassa olen ollut kihloissa kahdesti, narsistin kanssa solmituista "kihloista" en ole maininnut kellekään. Suostumiseni oli pitkän kiristyksen/syyllistämisen/uhkaamisen tulos, yksityiskohtia en enää edes muista. Tai halua muistaa.
Narsisti oli kovaa vauhtia menossa salaa maistraattiin suostumiseni jälkeen, koska varmasti tiesi sekä minun että läheisteni kielteisen kannan asiaan. Onneksi onnistuin vetkuttelemaan ties millä tekosyyllä naimisiin menoa eroamiseen asti, joten säästyin edes siltä. Ei sitä pienenä tyttönä hääleikeissään tiennyt, että 19-vuotiaana pelkää kuollakseen joutuvansa naimisiin, ja suostuessasi kihlautumiseen olet mustelmilla ja itket rikottujen huonekalujen keskellä.
Kuten olen jo aiemmin maininnut, menin avomieheni kanssa kihloihin jokin aika sitten. Vaikka mieheni on narsistin täydellinen vastakohta ja haluan kovasti mennä hänen kanssaan naimisiin, tuo kysymys aiheutti paniikin. Aiheutin selvästi miehelleni pettymyksen reaktiollani hänen romanttisesti esittämäänsä kysymykseen, vaikkakin hän sen hyvin peitti. Suostuin kyllä kihlaukseen, mutta meni pitkään ennen kuin osasin iloita asiasta. Kertoessani läheisillemme kihlauksesta, en aluksi ymmärtänyt, miksi he olivat niin innoissaan ja onnellisia uutisistamme. Minusta kihlaus oli vain mieheni rasittava hömpötys, jota olin halunnut kartella niin pitkään kuin mahdollista. Tämän myöntäminen tuntui kauhealta. Olen aina ajatellut olevani romanttinen ihminen, mutta tajusin, että se olikin vanha minä. Se ruusunpunainen unelma romantiikasta ja rakkaudesta revittiin silmieni edessä moneen otteeseen riekaileiksi.
Nykyään osaan jo iloita kihlauksesta, vaikkakin olen lykännyt häiden suunnittelun ja toteuttamisen pitkän ajan päähän.Yritän kursia itseäni ja romanttista ajatusmaailmaa takaisin kasaan, mutta pahoin pelkään pelin olevan jo menetetty. Tiesin suomujen tippuvan silmiltä aikuistuessa, mutta ihan tätä en odottanut. Olen kateellinen naisille, jotka hössöttävät prinsessahäitään ja pitävät onnellisia loppuja mahdollisina. Täytyy nyt vain keskittyä opettelemaan rakastamista ja rakastamisen kohteena oloa ilman pelkoa tulevasta. Ehkä sitten joskus voin kävellä alttarille ja hymyillä aidosti, tuntea itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti