Erään nuoren blogi sai minut muistamaan erään tapauksen, josta en ole monellekaan kertonut. En itse asiassa tiedä, olenko kertonut tätä kellekään. Tämä oli ehkä käännekohtani narsistin suhteen, tajusin miten paljon häntä vihaan, miten paljon vihasin itseäni ja tilannettani.
Kaikki alkoi riidasta, totta kai. Ehkä syynä oli taas raha, en muista. Riita sai taas hurjat mittasuhteet, narsisti rikkoi astioita ja jäljellä olevia ehjiä huonekaluja. Ivallista tässä on se, että riidan aikana puitiin myös mahdollisuutta siitä, että narsisti menisi terapiaan.Hän oli itse sitä mieltä, että voisi hyötyä terapiasta kun rakasti minua niin paljon, että oli siihen myöntyväinen. Tämän tunnustuksen hän teki riepotellessaan minua ja paiskoen lautasia lattiaan.
Riita päättyi siihen, että narsisti soitti läheiselleni ilmoittaakseen suostuvansa terapiaan. Itkin keittiössä pöydällä istuen jaloissani astioiden sirpaleita ja kuulin puhelun tuuletusikkunan kautta. Hän valehteli silmät ja korvat täyteen! Hän oikein puhdisti sädekehäänsä, sanoi tietävänsä tehneensä väärin ja välittävänsä minusta niin paljon että oli valmis muuttumaan. Taisi jopa itkua vääntää. Ja muutama minuutti sitten oli haukkunut minut huoraksi, uhannut itsemurhalla ja rikkonut kotiamme vähän lisää.
Vaikka olin tiennyt mikä hän on, psykopaatti, sairas ihminen, silloin se kolahti. Siihen asti olin jaksanut valehdella itselleni rakastavani häntä. Ehkä minun oli helpompi kestää sitä eloa niin, kun olin rakastavani häntä, minun ei tarvinnut kohdata sitä musertavaa epätoivoa. Olin liian väsynyt ja voimaton jättääkseni hänet. Hän oli saanut minut nuoraansa, enkä nähnyt yksinkertaisesti mitään pakotietä. Olin kokeillut normaalit jättämiset, ne eivät olleet päättyneet nätisti. Mutta silloin tajusin tilanteeni ja myönsin itselleni vihaavani. Ja se oli puhdasta vihaa. Minulla oli niin huono olla, että en tiennyt mitä tehdä. Jostain syystä poimin lasinsirun lattialta, etsin siitä sopivan reunan ja painoin sen käsivarteeni. En onneksi saanut aikaiseksi kuin pienen nirhauman, mutta tunsin itseni senkin vuoksi epäonnistuneeksi kun en saanut itsestäni edes verta irti.
Tämän tapauksen jälkeen meni ehkä muutama kuukausi kunnes "pakenin". Narsisti ei mennyt terapiaan. Hänellä oli hyvä tekosyy olla menemättä ja seuraavalla kerralla olin tyhmä huora kun siitä edes muistutin.
Se oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta kun tietoisesti yritin satuttaa itseäni. Sitä ennen en millään ymmärtänyt viilteleviä ihmisiä. Pidin heitä säälittävinä ja huomionhakuisina. En pidä enää. En pitänyt itseäni ikinä viiltelevänä ihmisenä, mutta niin vain kävi. Kun henkinen paha olo ylitti tietyn kynnyksen, eikä apua tuntunut löytyvän mistään, se oli pakoreitti. Missään tapauksessa en kannusta siihen, ikinä ei pitäisi itseään vahingoittaa. Apua pitäisi hakea jo paljon aikaisemmin kun tilanne pääsee siihen pisteeseen.
Nyt aina kun näen viillellyn käsivarren, luen blogeja, kuuntelen ihmisten kertomuksia siitä, muistan sen oman oloni. Muistan vihan, pelon ja epätoivon, jota ehkä himpun verran helpotti fyysinen kipu. Sillä hetkellä säikähdin. Tajusin, että jos en kohta pääse tästä tilanteesta, en tiedä mihin se johtaisi. Nyt tästä muistuttaa enää pieni hentoinen arpi, jota pitää etsimällä etsiä. Se tuntuu nyt kaukaiselta muistolta, mutta tiedän että se muutti minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti